27. tammikuuta 2012

Käynti intialaisella luomutilalla

Kävin jokin aika sitten pienellä luomutilalla eteläisessä Andhra Pradeshissa lähellä Madanapallea. Luomuviljely on Intiassa vielä aika pienimuotoista, vaikka siitä ei ole kovin kauaa - nelisenkymmentä vuotta - kun kaikki viljely oli Intiassa vielä luomuviljelyä. 1960-luvulla syntynyt vihreä vallankumous muutti Intian maanviljelyn täysin, kun maanviljelystä tuli tehomaanviljelyä, johon kuuluivat lannoitteet, torjunta-aineet sekä entistä satoisammat lajikkeet.

Luomutilalle johtava tie.

Vihreä vallankumous oli käänteentekevä Intian ruokatuotannossa, sillä Intiasta tuli omavarainen muun muassa riisin ja vehnän suhteen. Viime vuosikymmenellä on kuitenkin alettu huomata vihreän vallankumouksen haittapuolia, joihin kuuluvat muun muassa maaperän köyhtyminen, ympäristön saastuminen sekä maanviljelyn kallistuminen. Lannoitteiden ja torjunta-aineiden lisääntynyt tarve ja niiden kallistuminen on johtanut monesti suuriin velkataakkoihin ja äärimmäisissä tapauksissa maanviljelijöiden itsemurhiin. Maanviljelijöiden itsemurhat ovatkin melkoisen suuri ongelma Intiassa, sillä vuosien 2002 ja 2006 välisenä aikana jopa 17500 maanviljelijää teki itsemurhan. Aiheesta on tehty elokuvakin, jonkinlaisen kulttifilmin maineeseen noussut Peepli Live.

Viime aikoina Intiassakin on alettu kiinnostua luomuviljelystä, sillä monella tilalla on jo valmiiksi lehmiä tai puhveleita, jotka tarjoavat tarvittavat lannoitteet. Kovin suuria investointeja luomuviljelyn aloittamiseksi ei siis tarvita.

Tämä pieni luomutila, jolla kävimme, työllistää tällä hetkellä 40 henkilöä. Kasvisten viljely on tilalla ainakin vielä toistaiseksi sen verran pienimuotoista, että sadosta riittää lähinnä omiksi tarpeiksi. Tilalla järjestetään esittelykäyntejä kaikille kiinnostuneille, ja tällä kertaa kierroksella oli meidän lisäksemme muutama luomuviljelystä kiinnostunut perhe.

Tilalla viljellään 35 lajiketta, ja perusajatuksena on ollut luoda kasveilla sellainen elinympäristö, joka parantaa myös maan monimuotoisuutta. Valitsemalla oikeanlaisia kasveja on pyritty luomaan kasveillekin sopusointuinen elinyhteisö. Tilalla on siis pyritty eroon yksipuolisesta viljelystä, jolla tuotetaan suuri määrä yhtä lajiketta, ja siirtymään monimuotoviljelyyn.

Sitruunaruohopeltoa.

Tilan tuotto tulee lähinnä sitruunaruohosta, jota kasvaa tilalle johtavan tien molemmin puolin. Sitruunaruohosta valmistetaan tilalla öljyä, jota myydään eteenpäin muun muassa hajuvesi- ja elintarviketeollisuudelle. Vanhan veturin höyrykattilalla synnytetään höyryä, joka johdetaan putkia pitkin eräänlaisiin siivilöihin, joista höyry siirtyy sitruunaruohokerrosten läpi ja tiivistää sitruunaruohon öljyksi.

Tilalla on meneillään myös naleshiya-yrtin kasvatuskokeilu, joka kestää viisi vuotta. Yrtin juuresta valmistetaan teetä, jota käytetään diabeteksen hoidossa. Diabeteksestä on tullut Intiassa oikea kansantauti, sillä diabetestä sairastavia on Intiassa enemmän kuin missään muualla maailmassa. 95 prosenttia diabetestä sairastavista sairastaa kakkostyypin diabetesta, jota ei hoideta insuliinilla, vaan ruokavaliolla, liikunnalla ja suun kautta otettavilla lääkkeillä. Kauppojen hyllyt ovatkin Intiassa täynnä diabetespotilaille tarkoitettuja (sokerittomia) elintarvikkeita. Kaikki mahdolliset avut diabeteksen hoidossa ovat Intiassa siis enemmän kuin tervetulleita.

En kuollaksenikaan muista tämän lehmälajikkeen nimeä...
Tämä oli aika hurjan näköinen luonnossa.

Luomutilan lannoitteet ovat peräisin tilan lehmistä, joita tilalla on seitsemän eri lajia. Yhdellä lehmällä pystytään lannoittamaan ja kasvattamaan 30 eekkeriä (yli 12 hehtaaria) maata.

Lapsosilla oli oma eläinsuojansa.

Kasvien lannoitteena käytetään lehmän virtsaa sekä lantaa.

Virtsasäiliöitä.

Lantaa.

Luomutuotteita sai maistaa suoraan pellosta, ja olivathan ne luomutomaatit paljon parempia kuin kaupan mauttomat möllykät. :-)

Retikkaa suoraan pellosta.

Kierroksen lopuksi istuimme tilan päärakennuksen terassille juomaan teetä ja keskustelemaan tilan johtajan M.C. Prasadin kanssa luomuviljelystä ja maanviljelystä Intiassa yleensäkin. M.C. Prasadilla on ihmeellinen taito puhua ja selittää asiat niin, että asiaan täysin perehtymätönkin ymmärtää asiat ja vakuuttuu siitä, miksi luomu- ja lähiviljely on todellakin suotavaa.

Oli jo sen verran pimeää ja M.C. Prasad oli sen verran eläväinen tyyppi, että tämän parempaa kuvaa en valitettavasti saanut.

Intian maaseudun suurin ongelma on tätä nykyä muuttoliike kaupunkiin: kaikki ne, joilla on vähänkin jonkinlaisia taitoja ja hiemankin rahaa, pyrkivät muuttamaan kaupunkiin. Maaseudulle jäävät lähinnä ne, joilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin asua maalla. Heillä taas ei ole mielenkiintoa, tietoa, varaa eikä uskallusta poiketa tutuksi tulleista viljelykeinoista ja panostaa luomuviljelyyn. Ihmisten asenteissa maanviljelyä ja maanviljelijöitä kohtaan olisi muutenkin parantamisen varaa, sillä maanviljelijöitä pidetään jotenkin tyhmempinä kuin koulutettuja kaupunkilaisia. Mutta järjellä ajatellen asia on juuri niin kuin M.C. Prasad sanoi: kokeneet maanviljelijät ovat oikeasti paljon korkeammin koulutettuja kuin kouluissa opiskelleet, sillä esimerkiksi insinöörin arvon saattaa saada muutamassa vuodessa, mutta maanviljelijältä saattaa kulua hyvinkin parikymmentä vuotta siihen, että hän oppii lukemaan kasveja ja maaperää ja ymmärtämään niissä havaittavia muutoksia ja niihin johtaneita syitä.

Luomuvehnää.

Ehkä suurin este luomuviljelyn kehittämiselle Intiassa on jakeluketjun puuttuminen: luomutuotteita ei kylmäsäilötä, joten ne pitäisi saada kuluttajalle saman päivän aikana. Tällaista tehokasta jakeluketjua ei kuitenkaan ole olemassa. Kaiken lisäksi luomuviljely vaatii panostusta, kärsivällisyyttä ja hieman intohimoakin, sillä kunnon satoa saadaan tavallisesti vasta noin kolmen vuoden kuluttua viljelyn aloittamisesta. Monet luomuviljelyä kokeilleet ovatkin tuloksia odotellessaan luovuttaneet ja palanneet takaisin vanhoihin viljelymetodeihin.

12. tammikuuta 2012

Olen nähnyt ruokaa, mutta en nälkää

Ruokaa ei ole tullut viime aikoina laitettua, vaikka ruoka on kyllä muuten täyttänyt elämän aika mallikkaasti.

Syöminen on vallan mukava harrastus, ja erityisen mukavaa se on minusta silloin, kun ruoan laittaa joku muu. Olen alkanut epäillä, enkö pidäkään ruoanlaitosta niin paljon kuin luulin, onko minusta tullut laiska, vai miksi minusta on niin mukavaa, kun joku toinen laittaa ruoan, ja omaksi tehtäväkseni jää vain syöminen.

Tarjolla neljää erilaista biryania
... ja niiden lisäksi noin sata muuta ruokalajia.

Seisovat pöydät ovat heikkouteni, mutta viime aikoina on alkanut näyttää uhkaavasti siltä, että syömiskuntoni on alkanut romahtaa, kun en enää jaksa mättää ruokaa samaan malliin kuin ennen. Sitä paitsi kun lautasella on kaikkea sekaisin, kaikki alkaa maistua samalta, eikä ruoasta nauti enää yhtään.

Suuret buffet-pöydät ovat alkaneetkin vaivihkaa vaihtua pienempiin iloihin, kuten drive-in jäätelöbaariin, jossa ei luonnollisestikaan tarvitse astua autosta ulos lainkaan. Jäätelölista pujotetaan auton ikkunasta, ja samaan osoitteeseen toimitetaan myös itse jäätelöannos ja lopulta laskukin. Viitseliäämmät voivat tietysti myös nauttia jäätelönsä ulkona pienessä puutarhassa.

Ostosten lomassa voi käydä haukkaamassa jotakin pientä tai isompaa ostoskeskuksen food courtissa - ja joutua samalla esimerkiksi elokuvatuottajan bongaamaksi: "anteeksi, mutta kiinnostaisiko sinua Bollywood-elokuvassa näytteleminen?" :-D

Vihannesten ja hedelmien ostaminen on sekin hauskaa, sillä ihania, värikkäitä kasviksia myydään kaikkialla.

Teiden varsilla,

maalaistoreilla,

suoraan rekasta

sekä hypermarketeissa valmiiksi paloiteltuina ja muovikelmuihin pakattuina.


Kokkiohjelmien katseleminen on sekin vallan sivistävää, eikä niitä katseltuaan voi ainakaan enää väittää, että intialainen ruoka olisi jotenkin kaavoihinsa kangistunutta. Intialaisten kotirouvien kekseliäisyys on vertaansa vailla, ja palkkioksi kuvausryhmän vierailusta rouville annetaan esimerkiksi värikäs sari tai vaikkapa painekeitin.

Uusien reseptien opettelu on hauskaa, ja keittiössä yhdessä pyöriminen yhdistää talon naisväkeä kummasti. Uusia ohjeita on opittu tukuittain, mutta niiden postaileminen siirtyy siihen ajankohtaan, että minulla on oma keittiö, jossa voin kokkailla ja varsinkin valokuvailla rauhassa. :-)

Munakoisoja on ainakin tulossa!

Kun käyttää hieman kekseliäisyyttä, ruoasta saa myös aikaiseksi vaikka joulukuusen

- jos tölkkijuomia nyt voi ruoaksi sanoa.

2. tammikuuta 2012

Business-luokan lentokonemuonaa

Sain matkustaa äskettäin business-luokassa Helsingistä Mumbaihin, ja koska olen lentokoneruoan suuri ystävä (eikä tämä ole edes mikään vitsi!), teki mieli kirjoittaa pieni katsaus Lufthansan business-luokan ruoista ja juomista. Kyseiset ruoat ovat väliltä Frankfurt-Mumbai, jolla tarjottiin sekä lounas että illallinen.

Lounastarjoilu alkoi melkein heti, kun turvavyön merkkivalot olivat sammuneet. Juomatarjoilu oli alkanut jo ennen sitä, kun koneen ollessa vielä maan kamaralla matkustajille tarjoiltiin shamppanjaa ja tuoremehua.

Lounas alkoi sillä, että lentoemännät ja stuertit (vai mitä ne nyt on) levittivät kaikkien eteen pöydille valkoiset kangasliinat ja toivat ruokalistat. Minulle maalaiselle meinasi iskeä paniikki, kun en meinannut tajuta ruokalistasta mitään, kun ruoat oli jaoteltu minusta niin kummallisiksi kokonaisuuksiksi. Onneksi asiat kuitenkin lopulta selvisivät, etten sentään jäänyt ilman ruokaa. :-) Lounaalla alku-, pää- ja jälkiruokavaihtoehtoja oli kolme kutakin, ja viinivaihtoehtoja neljä, kaksi puna- ja kaksi valkoviiniä.

Itse otin alkuruoaksi vihersalaatin, jossa oli muun muassa pienen pieniä kantarelleja, kurpitsaa, kirsikkatomaatteja ja kurpitsansiemeniä. Annos oli iso, ja se olisi riittänyt joissakin (toisissa) olosuhteissa ehkä pääruoaksikin. Miinusta salaatti sai siitä, että jotkut kantarellit olivat hieman huonosti putsattuja, joten multa rouskui hampaissa.

Alkusalaatti.

Naapurin silli -petit four.

Pääruoaksi valkkasin vähän intialaisempaa, eli jheenga kalimirch -katkarapuja, palak mataria (pinaattia ja herneitä) sekä aloo gobi pulaota (riisiä, kukkakaalia ja perunoita). Ruoka oli minun makuuni kovin mietoa, mutta niinhän sen kuuluu lennolla tietysti ollakin. Annos ei ollut mitenkään erikoisen houkuttelevan näköinen, mutta intialaisesta ruoasta on muutenkin kovin vaikea saada mitään kauniin näköisiä annoksia.

Pääruoka intialaisittain.

Jälkiruoaksi otin mangotorttua, jonka kanssa tarjottiin jonkinlaista mangohilloketta. Annos oli ihanan makuinen, mutta siinä oli sama ongelma kuin jälkiruoissa yleensäkin: annos oli aivan liian pieni. :-)

Mangoherkkuja ja portviiniä.

Viiniä ei tarvinnut mitenkään anella, sillä toinen lasillinen kaadettiin pyytämättä. Sen jälkeen asianomaisen naama punoitti vissiin sen verran, että seuraavan annoksen kaatamista tiedusteltiin etukäteen. :-D Jälkiruokien kanssa sai lisää tavallista viiniä tai portviiniä ja kahvin kanssa vielä konjakkeja ja mitä vielä. Kivan hiprakankin lennolla olisi siis saanut aikaiseksi, jos vain olisi halunnut.

Lounaan tarjoilu kaikkine ruoka- ja juomakierroksineen kulutti aikaa niin rattoisasti, että lennon kaksi ensimmäistä tuntia kuluivat ihan huomaamatta. Raskaan aterian jälkeen nukutti sen verran makeasti, että taas kului paljon aikaa ihan huomaamatta. :-D

Illallisella valinnanvaraa oli vain pääruoan osalta; tarjolla oli joko lampaan noisetteja jusin, peruna-oliivigratiinin ja tomaatti-papupotpourrin kanssa tai intialaisia kasvisruokia (palak paneeria, kasviscurrya ja pulao kali motia). Alkuruoaksi oli katkarapu-confit sekä penne-rucolasalaattia ja jälkiruoaksi mausteista omenakakkua.

Tuhti lammas-pääruoka.
Katkarapu-alkuruoka oli ehkä koko lennon paras ruoka!

Annos oli minulle tuossa vaiheessa vuorokautta vähän liiankin tuhti, ja tapahtui semmoinenkin harvinaisuus, että en jaksanut syödä kaikkea! Kovin isoa kökkärettä lihaa lautaselle ei kylläkään jäänyt... :-)

Business-luokan tarjottavat eivät ulkonäkönsä puolesta olleet minusta mitenkään häikäiseviä, mutta ruoka oli kyllä erinomaisen hyvää alusta loppuun asti. Maku oli siis enemmän kuin kohdallaan, ja viinitkin olivat oikein suunmukaisia. Suurin ero turistiluokan ruokaan olikin ehkä juuri maussa ja siinä, että oli mahdollisuus valita, mitä söi, eikä tarvinnut tyytyä siihen yhteen ja ainoaan vaihtoehtoon. Satuimme vielä istumaan business-luokan etupäässä, joten kaikkia haluamiamme vaihtoehtoja oli aina tarjolla. En tiedä, ehtivätkö jotkut vaihtoehdot loppua siinä vaiheessa, kun ruokakärryt ehtivät osaston loppupäähän.

Matkasta jäi ruoan osalta - ja muutenkin - hyvä mieli. Mikäs siinä, syöminenhän on hirmuisen mukavaa - tiettyyn pisteeseen asti. Silloin kun olen syönyt vatsani liian täyteen, muistan aina äidiltä oppimani sanonnan: nälkäinen ei tiedä, kuinka kylläinen kärsii.